Haluamisen hyvästä ja pahasta voimasta

Haluaminen. Sen minä osaan. Tänään olen ehtinyt haaveilla suomalaisten designereiden laukkusista ja korkokengistä ja monesta muusta kivasta. Varsinainen haluamisen hyökyaalto iski tänään aamiaisella eteeni Hesarin sivulta, kun näin Finnairin mainostavan lentotarjouksiaan. Silmäni suurenivat, lehden luku keskeytyi ja löysin itseni googlettamasta vimmatusti lento- ja hotellipaketteja eri kohteisiin. Mutta pian jo sitten kieriskelinkin valtavassa ristiriitaisten ajatusten ristiaallokossa: Säästäminen, arjen sujuvuuteen satsaaminen, hetken hurma, harkittu kaukomatka, nopea reissuhelpotus, yksi tai muutama designer-vaate, uusi kevätgarderobi halpismerkeistä, tulevaisuuteen varautuminen, uusi sohva, uusi sänky...? Huokaus. Siihen vielä päälle kanssaihmisen ristiriitaiset toiveet ja tarpeet... Voihan toivottomuus!

Viikonlopun parhauksia Instagrammin kätköistä

Toisissa ihmisissä sitä on yleensä helpompi havaita. Kun ne vaan haluavat asioita sen sijaan, että tekisivät niille jotain. Reissaaminen on varmaan tästä paras esimerkki. Aika monella täysi-ikäisellä, terveellä ihmisellä on mahdollista tehdä sen eteen, että reissuun pääsee. Täytyy vain mennä pois mukavuusalueelta ja lopettaa tekosyihin uskominen.

Ja tämä koskee myös minua.

Kävin vast'ikään kirpputorilla ja jututin myyjiä. Kyllä tästä roinasta tienestin saa, kun vain viitsii alkaa myyntihommiin, kertoi myyjä, jonka pöydällä en nähnyt mitään kiinnostavaa tavaraa. Niin, onhan sitä omiinkin nurkkiin kertynyt paljon tavaraa. Minulle myyminen tuntuu epämieluisalta asialta. Kun jokin asia on menettänyt silmissäni arvostuksen, on vaikea nähdä, että joku muu saattaisi pitää sitä aarteenaan. Helpompi on vain antaa tavara pois ja säästyyhän siinä vaivaakin. Mutta onko sitten minullakaan aihetta mankua reissua, kun matkan hinnan verran voisi olla massia kiinni minulle arvottomissa roinissa?

Voi olla, että olemme kaikki joskus pienen henkisen läppäisyn tarpeessa. On helpompi suostua uskomaan unelmat torppaavia tekosyitä kuin suostua menemään epämukavuusalueelle ja toimia.

Pitää kuitenkin muistaa, että se arki tällaisenaankin on monesti varsin mallillaan. Etenkin sen näkee, kun ottaa kuvia Instagrammilla vain päivien parhaista hetkistä :) Kun arjen ankeudet rajataan pois, onko pokkaa haluta vielä lisää, kun on jo niin paljon?

On minusta, koska haluaminen on eteenpäin vievä draivi, joka mahdollistaa kaikkea uutta ihanaa. Arki vie leijonan osan elämästä joka tapauksessa, joten kaikella viekkaudella vivutetut ja puurtamisella punnerretut herkkuhetket ovat eämääni aina tervetulleita!

Ps. Hmm. Minusta tuntuu, että olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin. Kaipaan selvästi tätä muistutusta itselleni yhä uudelleen ja uudelleen, joten antakaa anteeksi mahdollisesti rikkinäisenä soiva levy... :)