Ihme nimeltä Antelope Canyon

Hellurei ja terveisiä Kaliforniasta! Ajoimme tänään 950 kilometriä ja matkalle mahtui osavaltion rajan ylityksiä yhteensä kuusi kappaletta. Tämä johtui vuorisesta maastosta, jonka takia alkumatkalla reitti kulki vuoroin Arizonan ja vuoroin Utahin puolella. En ole ehtinyt katsoa uutisia, että onko kaikkien aikojen lämpöennätys paukkunut tänään, mutta auton mittarin ennätyslukemat Nevadan aavikolla olivat 123F eli 50,5 astetta! Sitä kuumuutta ei voi uskoa, auton ikkunat olivat ihan tuliset ja tuuletus sai olla koko ajan täysillä. Nyt kuitenkin lekottelemme viileässä Newport beachin kaupungissa. Ennen kuin mennään sen enempää tähän ihanalta vaikuttavaan Kaliforniaan, on syytä vielä palata ajassa taaksepäin Antelope Canyoneille, eikö totta.



Varasimme retken kanjoneille netistä yhdeltä useista matkanjärjestäjistä kotoa Suomesta käsin. Kanjonille ei omin päin pääsekään vaan kaikki kierrokset ovat Navajo-intiaanien järjestämiä, sillä kanjonit sijaitsevat heidän maillaan. Meidän isäntänä toimi päällikkö Tsosie, joka esitti meille kaupungissa sijaitsevan retkitoimiston parkkipaikalla intiaanitanssin kierroksen aluksi :D



Tanssin jälkeen meidät lastattiin hassuihin avoautoihin ja kärrättiin ensin maantietä ja sitten kuivunutta joenuomaa pitkin Antelope kanjonille. Joenuoman hiekka oli asettunut aaltomaisesti maahan  ja kyyti autossa oli todella pomppuista. Mutta tämä pomppuilu ei saanut pahaa oloa aikaiseksi vaan oli tosi hauskaa. Naiskuskimme kaahasi oikein kunnolla ja me kiljahdeltiin ja naurettiin hiekan ratistessa hampaissa ja hien valuessa silmiä kirvelemään. Olimme varanneet tavallisen kierroksen parhaaseen aikaan eli klo 10.30. Auringon asento teki ajasta parhaan, sillä käsittääkseni vain tähän aikaan pystyi näkemään auringon säteet kanjonin pohjalla. Tavallisen kierroksen lisäksi olisi ollut mahdollista ottaa puolet kalliimpi ja pidempi valokuvaus-tour, mutta kohtuu hyvin normikierroksellakin ehti kuvata. Kierros maksoi noin 45 dollaria per henki.



Kaikilla autokunnilla oli kanjonin sisällä oma opas, joka kertoi muodostumista. Ylemmässä kuvassa näkyy sydän ja tässä ylhäällä oikealla Abraham Lincolnin profiili. Huomaatteko, parta, jykevä leuka, nenä ja silmät? Minä ainakin näen pressan :) Alhaalla vasemmalla on taas kohta, josta kuvan ottamalla sai tallennettua neljä eri väriä. 

Auringon säteitä kuvattiin kaikkein innokkaimmin. Ja jotta saatiin vahva efekti aikaiseksi, säteeseen heitettiin hiekkaa. Niinpä oppaat kauhoivatkin jatkuvasti jossakin hiekkaa työkseen :D







Tässä ylhäällä näkyy säde ilman hiekkaa. Hyvältähän se näytti noinkin. Kanjon oli muuten miellyttävän viileä ulkoilmaan verrattuna. Ja kapea! Kanjonin sääntö oli, että pitää pysyä oikealla, jotta pois tulevat pääsevät kulkemaan "vastaantulevaa kaistaa" vasemmalla. Tätä sääntöä oli tosi vaikea muistaa noudattaa, sillä kanjonin jännittävyydet saivat hurmaantumaan etenkin kameran kanssa parasta kuvauskohtaa etsiessä. Porukkaa oli vuoren sisällä todella paljon yhtä aikaa ja siellä oli melko ahdasta. Alla oleva kuva kertoo miltä sisällä todella näytti :)







Arizona osottautui todella monipuoliseksi ja mielenkiintoiseksi osavaltioksi. Vaikka skippasimme lopulta Grand Canyonit, ehdimme nähdä todella paljon. Seuraavaksi on aika ottaa kaikki irti eteläisestä Kaliforniasta. En malta odottaa!


Rajojen paukkumista Horseshoe bendillä

Jaa-a, lupasin kertoa, että missä tulee raja sille meikäläisen lämpimästä diggailulle. No nyt voin kertoa: tässä ja täällä. Tämä päivä jää luultavasti mieleen reissun muistorikkaimpana päivänä. Aamulla suuntasimme Antelope Canoyneille parin tunnin retkelle ja hoin koko paluumatkan, että tämä oli siistein ikinä näkemäni paikka ja olen niin onnellinen (kuulemma ihan tarpeeksi monta kertaa).

Laitan tähän yhden kuvan nyt makupalaksi, että selvisin mielestäni kunnialla minulle asetetuista kuvauspaineista :D Ja jotta Inka voi jatkaa reitittämistä omalla matkallaan Antelope Canyoneita kohti. Se on niinku MUST! Varsinaisen postauksen tästä käsittämättömästä luonnonihmeestä teen myöhemmin.

Kanjoniretken jälkeen poikkesimme Denny'siin lounaalle. Tilasimme T-bone-pihviannoksen puoliksi. Ja emme jaksaneet syödä sitä jaettua annosta edes kokonaan! Eli tässäpä vinkki, jos ei ole supernälkäinen, voi huoletta tilata vain yhden annoksen kahta henkeä kohti. Ruokailun jälkeen päätimme ihan vain poiketa katsomassa Horseshoe bendiä, kun se kerran vain mailin päässä sattui sijaitsemaan.

Ja olihan se jotain. Niinkuin about yksi maailman s.i.i.s.t.e.i.m.m.i.s.t.ä paikoista. Sori nämä superlativiit koko ajan, mutta minkäs teet...







Ainut vaan, että reuna ei ollut ihan parkkipaikan vieressä. Reunalle ja takaisin piti vaeltaa reilut 1,2 kilometriä pehmeässä hiekassa. 43 asteen kuumuudessa se osottautui varsinaiseksi via dolorosaksi. Menomatka sujui vielä enimmäkseen alamäessä ja palkinto horisontissa siintäen...



...mutta voi tuska paluumatka! Pumppu hakkasi, päätä alkoi särkeä hirveästi, pyörrytti. Jokainen askel oli yhtä tuskaa. Parkkipaikan ja Colorado Riverin välissä olevan nyppylän huipulla oli katos, jonne kaikki haikkaajat suorastaan huojuivat paahtavaa aurinkoa pakoon. Kaadoin koko matkan vettä kurkusta ja päästä alas, mutta eipä tuntunut tepsivän. Pääkin oli suojattu huivilla (vain kuvien ajan olin ilman suojaa).


Autolle vihdoin päästyämme oloni oli aivan karsea. Vaikka ilmastointi viilensi lämpötilan, olo ei kohentunut. Ja meidän oli määrä ajaa seuraavaan yöpaikkaan 400 kilometriä! Tajuttiin melko pian, että se ei ole mahdollista tässä tilassa. Jälleen luojan kiitos pelastavat enkelit olivat lähellä. Kirsi ja Jouni olivat sattuneet jäämään toiseksi yöksi Pageen ja sattuivat olemaan hotellissaan. Soitimme Kirsille ja pian olinkin toipumassa auringonpistoksesta heidän hotellihuoneessaan. 

Lopulta otimme meillekin huoneen samasta hotellista ja tänne jäätiin. Menetettiin muutama kymppi, sillä toista hotellia ei voinut enää perua, mutta ei kyllä haittaa yhtään. Koko ilta on mennyt toipuessa ja mikään ei ole parempaa kuin saada tehdä se viileässä laadukkaassa huoneessa kieppuvan auton sijaan. 



Onneksi meitsillä on kuumien olosuhteiden mestari mr. VPK mukanani ja he yhdessä caretaker-Cherryn kanssa ovat olleet täydellisiä sisar- ja velihentovalkoisia.

Nyt siis tiedetään se, mitä joskus pohdittiin. 110 F / 43 C. Siinä abviously on meikäläisen raja.

Seuraavien päivien agenda on lähteä hippasemaan täältä pätsistä lauhkeammille laitumille. Luvassa on  paljon autossa istumista ja vielä autossa istumista, sillä täältä Pagesta on pitkä matka kaikkialle. Se taitaakin olla paras paikka, sillä uutisten mukaan kaikkien aikojen lämpöennätyksen on vaara paukkua viikonloppuna. Aurinko muistutti tänään armottomuudestaan ja tämän jälkeen ollaan entistä varovaisempia.

Nyt telkusta tulee Frendit! Sitä katsomaan, heippa! :)

On the road

Valkoinen Nissan kiiti halki preerioiden tänään Flagstaffista kohti...






















...tätä.

Määränpäässämme kimalteli Colorado river ja Pagen pikkukaupunki, jotka sijaitsevat komeasti keskellä punaisia kanjoneita ja intiaanien maita. Super8-motellimme ikkunasta avautuu häikäisevä joki- ja kanjonnäkymä - harvassa kahden tähden paikassa mahtaa olla tällaista tarjolla!

Kirsikkana (hahaah) kakussa oli tänään se, että täällä meitä odotti illallistreffit Kirsi(kan) ja hänen Jouninsa kanssa :) Miten voikaan olla mahdollista sattua samana päivänä tänne keskelle ei mitään? Sitä ei kukaan tiedä, ja jos tietääkin, ei kerro. Mutta kohtalon sormelle lähtee kiitokset samoin kuin illalliskumppaneillemme. Oli mahtava ilta ystävät!


Villin lännen Tombstone

Kah, netti alkoikin toimia. Vaihdoimme huonetta täällä Flagstaffin majapaikassamme, sillä kämpässä oli ällön voimakas homeen haju. Tämä kahden tähden majatalo noudatteli siis perusmotellin lainalaisuuksia. Eli oli joko tosi mainio tai sitten haiseva ja hidas-nettinen. Meille sattui tällä kertaa jälkimmäinen vaihtoehto, mutta onneksi saatiin vaihtaa toiseen huoneeseen.

Mutta palataanpa vielä ajassa taaksepäin eiliseen. Vai pitäisikö sanoa 1880-luvulle, nimittäin vietimme aamupäivän maailman parhaiten säilyneessä villin lännen kylä Tombstonessa Meksikon rajan lähettyvillä. Intiaaninainen tarjoili meille aamiaista saluunassa ja pistoolit kiiltelivät kadulla kulkevien kyläläisten vyötäisillä. Tombstone ei ole teemapuisto, kuten voisi miljööstä luulla, vaan kyseessä on oikea kaupunki kaupunginjohtajineen, kirjastoineen, salunoineen kaikkineen. Aamiaispaikka oli yksi kaupungin vanhimmista alkuperäisistä rakennuksista, joten murkinoinnissa oli sinä aamuna erityistä tunnelmaa!





















Käytiin trolley-ajelulla, jossa näimme kaupungin historialliset lokaatiot ja kuulimme pyssytappeluista, joista kaupunki muistetaan. Valitettavasti en ole katsonut länkkäreitä, joten O.K Corralin gunfightit eivät paljoa kelloja soittaneet meikäläiselle, vaikka se on kuulemma tärkein vetonaula kaupunkiin tulemiseksi... Kierroksen päätteeksi kävimme katsomassa esityksen, jossa cowboyt heiluivat pyssyjen kanssa. Se oli suoraan sanottuna aika tylsä, kaupunki itsessään oli parasta antia. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde.

Pikaterkut motellin aulasta

Kotkia liitelemässä loputtomien kaktusaavikoiden yllä. Hevosia laiduntamassa vuorten rinteillä. Seitsemänkaistaisia moottoriteitä ja liittymiä neljässä eri kerroksessa. Premium Outlet- kyliä. Oranssihaalarisia vankeja valjastettuna töihin tien laidoilla. Mutta ei toimivaa internettiä. Siltä näyttää tämän päivän tilanne.

Olemme saapuneet turvallisesti Flagstaffin kaupunkiin ylös vuorille. Huomenna matka jatkuu Pagen pikkukaupunkiin ja siitä eteenpäin reitti on tuntematon. Emme ole päättäneet vielä, että mihin suuntaamme viettämään polttavan kuumaksi povattua viikonloppua.

Arvaukseni on, että nopeaa laajakaistaa ei ole välttämättä saatavilla lähipäivinä, joten varoituksen sana, että postauksia ei välttämättä tule tasaiseen tahtiin, kuten tähän asti.

Life is gooood! Even without internet :D

Valkohiekat vastaan kaktukset

Ajattelin tänä iltana laittaa naapuriosavaltiot vastatusten. Kumpi voittaa - New Mexico vai  Arizona - kun peliin laitetaan osavaltioiden kansallispuistoista White Sands ja Sonoran autiomaa? Silkkisen pehmeä valkoinen hiekka New Mexikossa, joka ei kuumennu koskaan vaiko kenties Arizonan saguaro-kaktukset, joita ei kasva missään muualla maailmassa villinä kuin täällä? Itse en osaa sanoa, että kumpi kohde hämmästytti minua enemmän...








Etäisyyttä kansallispuistojen välillä on alle 300 mailia. Molempia alueita yhdistävänä tekijänä on tulisena paahtava aurinko, joka ei anna armoa. Ilman vettä ja auton ilmastoinnin tuomaa suojaa kuolema koittaisi alta aikayksikön. Positiivisena puolena tässä on se, että käärmeet ja skorppioonit eivät viitsi näyttää nokkaansa ulkosalla näissä keleissä, joten Suomi-tyttö ja -poika voivat rauhassa hikoilla hetkisen porotuksessa :D







Mitäs te sanotte, kumpi paikka herättää enemmän kiinnostusta siellä puolen ruutua?